The Guardian kirjoitti 1. marraskuuta työmatkan vaikutuksesta kaupunkilaisten
onnellisuuteen. Nukkumalähiöistä pitkän työmatkan ajavat ihmiset ovat
onnettomampia ja herkempiä eroamaan, väittää Guardianin siteeraama ruotsalainen tutkimus. 45
minuuttia on tutkimuksen mukaan raja, jonka jälkeen elämänlaatu alkaa huonontua.
Olen pohtinut
samaa asiaa, sillä nyt ensimmäistä kertaa urallani kulutan työmatkaani noin
kolme varttia aikaisemman puolen tunnin sijaan. Helsingissä ajoin sporalla
keskustaan muutaman kilometrin matkan, Kööpenhaminassa pyöräilin 10 kilometrin
matkan puoleen tuntiin. Vasta nyt työmatka on alkanut hiertää, pimeä ja
sateinen marraskuu syventämässä turhautumista.
Minkä takia
työmatkan pituudella on niin suuri vaikutus onnellisuuteen? Työmatkaan
kulutettu aika on yleensä pois kaikesta muusta, joka motivoi ihmisiä – vapaa-ajasta
tai työstä. Ajamista ruuhkassa, ahtaassa
bussissa istumista tai kaupunkipyöräilyä on vaikea yhdistää mihinkään
mielekkääseen harrastukseen ja työnteko
on yleensä mahdotonta tien päällä. Puolitoista tuntia päivässä, seitsemän ja
puoli tuntia viikossa. Yksi työpäivä tai viisi hyvää treenikertaa tai lapsen
jalkapallomatsia katoaa työmatkaan.
Pitkällä
työmatkalla on myös orjuuttava vaikutus. Mitä kauempana toimisto on, sitä
vähemmän vaihtoehtoisia kulkutapoja. Riippuvuus omasta autosta tai junan
toimivuudesta lisääntyy. Alle viiden kilometrin työmatkan voi juosta, hiihtää,
pyöräillä, autoilla tai mennä yleensä monilla eri julkisen liikenteen
vaihtoehdoilla. Bussin- tai junankuljettajien lakot ja lumimyrskyt eivät estä
liikkumista, kun vaihtoehtoja on tarjolla.
Joku viisastelija
voisi todeta, että kunto kasvaa 15 km pyörämatkalla. Ei kasva. Kaupungissa tai
lähiöissä ei voi ajaa treenitempoa, risteykset ja muut pyöräilijät hidastavat
nopeuden 20 km/h pintaan. Juokseminen kestäisi jo yli tunnin, repun hölskyessä
selässä. Hyötyliikunta ei ole tietenkään pahasta, mutta en ole nähnyt kenenkään
pudottavan ylipainoa pelkän työmatkapyöräilyn ansiosta.
Työmatkan pituus
on siis minimoitava. Työpaikkojen pitäisi olla enimmillään 10 kilometrin
päässä kohtuuhintaisista ja viihtyisistä asuinalueista. Kaupunkikeskustat, business
parkit ja pientaloalueet tulisi linkittää leveillä pyöräteillä ja metrolla,
koska kaikki kumipyöristä, ruuhkista, liikennevaloista ja väärin pysäköidyistä
autoista riippuvat kulkumuodot ovat toivottoman hitaita.
Toisen
kotikaupunkini, Helsingin, kaupunkirakenne on vielä kaukana tästä ihanteesta. Itäkeskus
idässä, Tapiolan takamaastot lännessä ja Paloheinä pohjoisessa ovat kaikki tällä
etäisyydellä Stockmannilta – sinne on vain täysin mahdotonta ajaa turvallisesti
ja reipasta vauhtia pyörällä. Metro tosin laajenee, vihdoinkin. Kööpenhaminassa
asiat ovat pyöräilyn suhteen paljon paremmin ja metroverkkokin laajenee
moninkertaiseksi vuoteen 2018 mennessä.
Nyt on kuitekin vuosi 2013
ja maanantaina paluu 45 minuutin todellisuuteen. Unelmieni työmatka on
toisenlainen: pyöräilen aamuauringossa pari kilometriä eläväisen kaupungin
läpi, nappaan matkalla hyvästä leipomosta viinerit ja hymyilen puiston
aamujoogaajille. Ehkä vuonna 2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti