lauantai 9. marraskuuta 2013

Lyhyt työmatka – onnellinen elämä



The Guardian kirjoitti 1. marraskuuta työmatkan vaikutuksesta kaupunkilaisten onnellisuuteen. Nukkumalähiöistä pitkän työmatkan ajavat ihmiset ovat onnettomampia ja herkempiä eroamaan, väittää Guardianin siteeraama ruotsalainen tutkimus. 45 minuuttia on tutkimuksen mukaan raja, jonka jälkeen elämänlaatu alkaa huonontua.

Olen pohtinut samaa asiaa, sillä nyt ensimmäistä kertaa urallani kulutan työmatkaani noin kolme varttia aikaisemman puolen tunnin sijaan. Helsingissä ajoin sporalla keskustaan muutaman kilometrin matkan, Kööpenhaminassa pyöräilin 10 kilometrin matkan puoleen tuntiin. Vasta nyt työmatka on alkanut hiertää, pimeä ja sateinen marraskuu syventämässä turhautumista.

Minkä takia työmatkan pituudella on niin suuri vaikutus onnellisuuteen? Työmatkaan kulutettu aika on yleensä pois kaikesta muusta, joka motivoi ihmisiä – vapaa-ajasta tai työstä.  Ajamista ruuhkassa, ahtaassa bussissa istumista tai kaupunkipyöräilyä on vaikea yhdistää mihinkään mielekkääseen harrastukseen  ja työnteko on yleensä mahdotonta tien päällä. Puolitoista tuntia päivässä, seitsemän ja puoli tuntia viikossa. Yksi työpäivä tai viisi hyvää treenikertaa tai lapsen jalkapallomatsia katoaa työmatkaan.

Pitkällä työmatkalla on myös orjuuttava vaikutus. Mitä kauempana toimisto on, sitä vähemmän vaihtoehtoisia kulkutapoja. Riippuvuus omasta autosta tai junan toimivuudesta lisääntyy. Alle viiden kilometrin työmatkan voi juosta, hiihtää, pyöräillä, autoilla tai mennä yleensä monilla eri julkisen liikenteen vaihtoehdoilla. Bussin- tai junankuljettajien lakot ja lumimyrskyt eivät estä liikkumista, kun vaihtoehtoja on tarjolla.

Joku viisastelija voisi todeta, että kunto kasvaa 15 km pyörämatkalla. Ei kasva. Kaupungissa tai lähiöissä ei voi ajaa treenitempoa, risteykset ja muut pyöräilijät hidastavat nopeuden 20 km/h pintaan. Juokseminen kestäisi jo yli tunnin, repun hölskyessä selässä. Hyötyliikunta ei ole tietenkään pahasta, mutta en ole nähnyt kenenkään pudottavan ylipainoa pelkän työmatkapyöräilyn ansiosta.

Työmatkan pituus on siis minimoitava. Työpaikkojen pitäisi olla enimmillään 10 kilometrin päässä kohtuuhintaisista ja viihtyisistä asuinalueista. Kaupunkikeskustat, business parkit ja pientaloalueet tulisi linkittää leveillä pyöräteillä ja metrolla, koska kaikki kumipyöristä, ruuhkista, liikennevaloista ja väärin pysäköidyistä autoista riippuvat kulkumuodot ovat toivottoman hitaita.

Toisen kotikaupunkini, Helsingin, kaupunkirakenne on vielä kaukana tästä ihanteesta. Itäkeskus idässä, Tapiolan takamaastot lännessä ja Paloheinä pohjoisessa ovat kaikki tällä etäisyydellä Stockmannilta – sinne on vain täysin mahdotonta ajaa turvallisesti ja reipasta vauhtia pyörällä. Metro tosin laajenee, vihdoinkin. Kööpenhaminassa asiat ovat pyöräilyn suhteen paljon paremmin ja metroverkkokin laajenee moninkertaiseksi vuoteen 2018 mennessä.

Nyt on kuitekin vuosi 2013 ja maanantaina  paluu 45 minuutin todellisuuteen. Unelmieni työmatka on toisenlainen: pyöräilen aamuauringossa pari kilometriä eläväisen kaupungin läpi, nappaan matkalla hyvästä leipomosta viinerit ja hymyilen puiston aamujoogaajille. Ehkä vuonna 2018.